Omakuva #6

polven arpi

Hei!

Istun vessanpöntöllä ja tunnen, miten tämä koko kylpyhuone hieman keinuu. Auringonvalo osuu suoraan varpaisiini. Minulla on krapulainen ja turvonnut olo, vaikka en juonut eilen kuin yhden pienen lasin punaviiniä.

Makaan asuntolaivan sängyssä Kööpenhaminan Vesterbrossa. Ikkuna on auki ja kuulen nosturin äänien kantautuvan kanavan toisella puolella olevalta työmaalta. Polveani jomottaa edelleen, vaikka siitä on jo kolme viikkoa, kun venäytin sen rappusissa, kantaessani kahta painavaa maaliämpäriä neljännen kerroksen asuntoomme Helsingissä. Hieron polveni ympärillä olevia lihaksia. Oikeassa polvessani on kaksi ohutta arpea viidentoista vuoden takaisesta tähystyksestä, vasemmassa polvessani tuoreemmat arvet vuoden takaisesta tähystyksestä.

Istun Hans J. Wegnerin suunnittelemalla nojatuolilla asuntolaivan toisessa kerroksessa, ja aloitan tämän omakuvan kirjoittamisen tänään jo kolmatta kertaa. Olin suunnitellut kirjoittavani kylpyhuoneessa heti herättyäni, silloisesta nyt-hetkestä käsin, laskematta kännykkää kädestäni, suunnittelematta ennalta niitä lauseita, joita hetki hetkeltä tulen näpyttämään kännykän näytölle seuraavan viidentoista minuutin ajan, mutta jo muutaman lauseen jälkeen vessaa lähestyivät askeleet, ja vaikka kello ei ollut vielä edes seitsemää, ja olin varma että kaikki muut vielä nukkuisivat, eikä kukaan tai mikään voisi keskeyttää kirjoitushetkeäni, minun piti lopettaa. Siirryttyäni sänkyyn kirjoittamaan ja hieromaan särkevää polveani, oveen koputettiin ja päätin leikkiä nukkuvaa. Anoppini pyysi apua päästäkseen ensiapuun. Hän oli edellisenä päivänä kaatunut pyörällä, ja kyljen säryn vuoksi hän oli valvonut koko yön.

Mieheni lähti äitinsä kanssa sairaalaan, appiukko meni takaisin nukkumaan ja minä menin puuhaamaan keittiöön. Kahvipavut kahvimyllyyn, mylly päälle, kaurajogurtti kippoon, jogurtin päälle mysliä, mustikoita ja vadelmia, hunajaa, jauhetut kahvipavut kannuun, kuuma vesi päälle, siivilän läpi suodattunut kahvi mukiin, kauramaitoa päälle ja valmis aamupala terassin tuolin käsinojalle odottamaan syömistä.

Ja sitten nyt istuessani tässä nojatuolilla, jonka suunnittelijan nimen tiedän siis varmasti varmistettuani sen vielä googlesta, havahdun ajatukseen, että tässä se nyt olisi taas saatavilla: oiva mahdollisuus kohti somen tykkäyksiä. Aamiaisesta saisin otettua kuvan, jolla voisin viestiä virtuaalisiin kanaviin jotain oman elämäni erityisyydestä, kyvystäni nauttia arjen pienistä hetkistä, terveellisestä ja luontoa kunnioittavasta ruokavaliostani, sosiaalisesta ja taloudellista asemastani, lomamatkastani, aurinkoisesta aamusta, rakkaudestani Kööpenhaminaa kohtaan, ja hauskasta sattumasta kun kuvani taustalle ilmestyi kolme harmaahiuksista miestä valkoisissa pikeepaikoissaan soutamassa Roklubin vanhaa puuvenettä pitkin auringossa kimmeltävää veden pintaa. Kuvani viestisi someen, että minulla menee hyvin, ja niinhän minulla tässä hetkessä toki meneekin. Helposti saatavissa olisi tykkäyksiä ainakin sukulaisilta, lähimmiltä ystäviltä ja muutamilta yllättäviltä tutuilta, joiden tykkäykset tuntuisivat erityisen hyviltä.

Voisin halutessani rajata ja tarkentaa tähän elämäni yksityiskohtaan. Että tällaista minun elämäni tässä hetkessä on tänä elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2016: loistava aamupala mielettömän hienon asuntolaivan terassilla riemullisessa säässä Tanskassa. Astiatkin ovat sinivalkoista posliinia, ja terassin ruukut täynnä tuoreita yrttejä. Linnutkin laulavat vieressä, hitto. Päästäkseni tähän napakkaan ja helposti viestittävissä olevaan oman elämäni onnelliseen kuvaan, minun pitäisi kuitenkin rajata kaikki muu elämästäni pois, koska vaikeaa paskaahan tämä elämä usein on, mutta kaikkihan sen tietävät, eihän sitä tarvitsisi edes erikseen kuvan yhteydessä mainita.

Istuessani nyt tässä nojatuolissa, jonka käsinojalle varon erityisen paljon läikyttämästä kahvia, koska yleensä sotken aina vähän, ajattelen sinua, joka luet tätä tekstiä. Ajattelen että mitäköhän ajattelet minusta. En aio laittaa tähän yhteyteen kuvaa aamiaisestani, koska se ei oikeasti kerro minusta mitään, ja vaikka se onkin nyt tässä ja totta ja minun elämääni, se ei kerro minusta mitään. Itse asiassa vihaan ruoka-aiheisia päivityksiä, enkä ole niitä ikinä postannut. En ymmärrä ihmisiä jotka kertovat somessa mitä ovat syöneet, vaikkakin ravinnosta ja resepteistä olen todella kiinnostunut. Jokin niissä ruokakuvissa ärsyttää minua aivan suunnattomasti, enkä ole jaksanut analysoida kovin syvällisesti, että miksi. Tuntuu, että jos en osaa muutenkaan jakaa elämästäni oikein mitään somessa, miksi syömiseni sinne kuuluisi? Tuntuu että pitäisi osata antaa itsestään jotain hyödyllistä muille, ennen kuin voisi kerjätä huomiota jollain myslillä.

Miksi minun pitäisi osata kertoa itsestäni somessa mitään? Miksi minun pitäisi tuoda itseäni ja ajatuksiani ja elämääni esille? Eihän minun pidä, tiedän että ketään ei todella kiinnosta, mutta minä haluan. Haluan koska haluan tykkäyksiä. Haluan luoda omaa virtuaalista todellisuuttani, jossa voin kohdata ihmisiä. Kaukaa, etäältä ja hallitusti, mutta kuitenkin haluan kohdata. Ja siksipä en usein mitään itsestäni someen kirjoita, koska pelkään paljastuvani, pelkään että minut ja tarkoitusperäni ymmärretään väärin, tai että postaukseni vituttavat jotain yhtä paljon kuin minua vituttavat joidenkin ruokakuvat. Niinpä siis päädyin ottamaan kuvan polveni arvesta, joka on siis yksi neljästä. Siinä arvessa ei ainakaan ole mitään väärin ymmärrettävää tai valheellista, se on arpi ja se on ainakin varmasti minua.

T. Minä

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s