Omakuva #8 – SYYSKUU 2016

Rakas päiväkirja,

14233464_1130656360347369_1834464085_o

En ole tyytyväinen itseni. Olen aika laimea tyyppi. Olen ankara itselleni ja muille, mutta arka sanomaan ajatuksiani ääneen. Siksi sisälläni on valtava sotatanner ja ulos tulee vain pahanhajuinen valittava pikkusieluinen huokaus. Olen kumittanut jo monta tällaista päiväkirjamerkintää, koska en ole varma miten ne kommunikoivat mahdollisten lukijoiden kanssa (joita ajattelen, että muutaman satunnaisen kaverin tai tutun lisäksi ei ole yhtään) ja haluan aina tietää minkälaisen vaikutuksen teen. Haluan kontrolloida sosiaalisia tilanteita. En pidä siitä, että joku ajattelee minusta mitä huvittaa. Haluan tietää ja haluan vaikuttaa siihen miten ja mitä minusta ajatellaan. Olen kenties aika tavalla neuroottinen. Neuroottinen ja perfektionisti. En kestä jos en onnistu. En kestä jos en tule ymmärretyksi. Inhoan sitä, etten voi kontrolloida. Inhoan omaa inhoamistani. Inhoan syyskuuta ja kaiken alkamista. Inhoan, että toisilla alkaa koulut ja systeemit. Minulla alkaa työttömyys ja apurahojen hakeminen. Alkaa iänikuiset vastailut sisäiselle kriitikolle: Mitä seuraavaksi? Miten ajattelit tuon elantosi järjestää? Minkä sortin taiteilija kuvittelet olevasi? Mitä merkitystä ajattelet taiteellasi olevan? Miksi kenekään pitäisi kiinnostua siitä?

 

Voiko olla mitään säälittävämpää ja klisheisempää kuin itsesäälissä rypevä taiteilija?

Kysynpähän vaan?

 

Onpa tylsä päivä tänään.

 

T. Minä

 

ps. Kaikki johtuu laimeasta kritiikistä, jonka saatiin tänään. Sitä kuvittelee luovansa merkityksiä, mutta kun sitten ainoa (julkinen) vastine ei niitä näe (ei edes kysymyksenasetteluja), niin sitten sitä joutuu kysymään itseltään, että luoko sitä mitään merkityksiä vai kuvitteleeko vaan luovansa.

pps. Mistä tämä tunne tulee? Tämä epäonnistumisen ja laimenemisen tunne? Se tulee siitä, että sitä tahtoo olla ”hyödyksi” tahtoo tehdä jotain ”merkittävää”. Sitten kun elämä osoittautuukin – ei niin dramaattiseksi : täynnä tähtihetkiä, kamppailuja, voittoja ja häviöitä – vaan aika latteaksikin, niin sitä sitten pettyy ja kieltäytyy tältä arkisuudelta ja tasapaksuudelta syyttämällä itseään, muita ja maailmaa. Onhan se nyt ihan karsea ajatus, että millään ei ollutkaan sitten mitään merkitystä – vaan sitä ikään kuin eleli vaan ja laimeni osaksi sitä elelyä.

ppps. Tämä jälkikirjoittelu vaan pahentaa tätä tilannetta…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s