Omakuva #15 – tammikuu 2017

”Viimekädessä mun tehtävä täällä maapallolla on jatkaa hengittämistä niin kauan kun sitä riittää”. Mä en muista mistä tän luin tai kuulin. Mutta olen miettinyt tätä paljon.

Uuden vuoden alkuun liittyy mulla aina jokin sisäinen värinä ehkä ahdistuskin: pitäisi aloittaa jotain uutta, keksiä itsensä uudelleen, luoda nahka, ottaa suuntia uusille tuntemattomille alueille, jaksaa aloittaa taas yksi vuosi. Samalla se muistuttaa kuinka mikään ei oikein ole muuttunut ja jos onkin, itsellä ei ole ollut siinä mitenkään aktiivista tai päämäärätietoista roolia, kuinka aika vaan kuluu ja kuluu ja ”se jokin” aina jättää tulematta tai siirtää päivämäärää edemmäs. Ja oikeastaan sitä haluis lähinnä vaan nukkua. Koska on koko ajan pimeää. Ja vaikka ajatus valosta houkuttelee, valitsisin silti nyt nukkumisen.

Täytän vuosia uuden vuoden tienoilla. Tänä vuonna huomasin, etten ole enää nuori. Ja että ihmisen elämä on ihan hiton lyhyt. Olinhan vasta äsken vielä pieni vauva. Ja etten ole yhtään varma osaanko käyttää aikani täällä hyvin. Ja että ei, ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen, vaikka haluaisinkin niin.

Olin käymässä joulun välipäivinä muistisairaiden osastolla. Siellä he olivat ryhmähuoneissa, käytävillä ja oleiluhuoneessa, sängyissä, pyörätuoleissa, tuijottamassa televisiota sitä näkemättä, juttelemassa jotain käsittämätöntä lelukarhulle, pöydän ääressä repimässä paperipöytäliinaa, enkä ollut yhtään varma, että olivatko he enää täällä vai oliko heidän kuorensa vain sijoiteltu sinne tänne siihen kauniiseen rakennukseen, jossa haisi perunasoselaatikko.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s