Omakuva #18 – Maaliskuu 2017

Miten kirjoittaa päiväkirjamerkintä siitä kun ei ole mitään sanottavaa?

 

On aamu.

 

On hiljaista.

 

Yritin äsken kuunnella ääniä, mutten kuullut mitään. Nyt kuulen seinäkellon tikityksen. Miten on mahdollista ettei se kuulunut äsken? Pakastin aloitti hurinan, nyt jääkaappi yhtyi siihen. Molemmilla puolilla päätäni surisevat nämä kylmäkoneiden äänet. Patteri napsahtelee harvakseltaan olohuoneessa.

 

Jaloissani särisee. Mustikan, veriappelsiinin ja kahvin makujen kaiut suussa sekaisin. Märät hiukset viilentävät päätä. Välillä vilun väristys.

 

Tendenssi vaipua melankoliaan kun pysähtyy. Se ei olisi tarpeen! Elämä virtaa vaikka vaan istun. Miksi se niin harvoin riittää? Pitäisi saavuttaa sitä ja tätä ja olla tuota, koko ajan parempi ihminen. Kuka antaa minulle lopussa mitalin kaikista suurista pyristelyistäni?

 

Katson ikkunasta päiväkodin pihalla leikkiviä lapsia. He ovat ulkona joka päivä, kirmailevat, leikkivät, juoksevat toppahaalareissaan. Nuo pelottomat, rohkeat, keveät, iloa täynnä olevat, elämää täynnä olevat ihmisenalut. Se koskettaa minua aina kun näen heidät. Itsekin olen lapsi. Aikuisen ruumiissa. Kasvan kuin puu – suuremmaksi, vanhemmaksi, mutta en koskaan toiseksi puuksi.

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s