Päiväkirja

Omakuva #19 – Huhtikuu 2017

Sisälläni kasvaa sikiö. Vauva. Lapsi. Ihminen. Tyttö. Tyyppi. Joku toinen siellä on, ja se  on ollut siellä jo monta kuukautta. Tässä sitä nyt kasvatellaan. Syödään ja juodaan ravintoa, joka imeytyy ja välittyy jostain jonnekin. Nukutaan ja levätään. Käydään neuvolassa, verikokeissa, hammaslääkärissä, kävelyillä, pissataan tikkuun ja seurataan arvoja, mittaillaan ja arvioidaan. Suunnitellaan tulevia viikkoja, synnytystä, hoitopöydän hankkimista, auton ostamista, huonejärjestystä, kasvatusperiaatteita ja sääntöjä sukulaisille. Soitellaan kelaan, työvoimatoimistoon, työttömyyskassaan, verovirastoon ja neuvolan päivystykseen uudestaan, uudestaan, uudestaan. Kuinka monta kuukautta oksentaminen voi kestää, mistä tietää onko virtsatulehdus vai hiivatulehdus, onko liikkuvat valopallot näkökentässä vaarallisia, mitä lääkkeitä voi syödä närästykseen, kenen nännit minulle on yhtäkkiä vaihdettu, estääkö kivut kävelemisen, kuinka monta kiloa tulee lisää, lasketaanko äitiyspäiväraha vuoden 2015 vai viimeisen puolen vuoden tulojen mukaan, voisiko päivärahan sittenkin laskea edellisen maksetun etuuden mukaan, kannattaako siis nyt jättäytyä viikoksi ansiosidonnaiselle työttömyyspäivärahalle, onko kaikki hyvin, onko kaveri kunnossa, saanko mitään aikaiseksi, jaksanko lähteä, kuinka moneen jaksan olla, alkaako väsyttää, lentääkö laatta, jäisinkö sittenkin vain kotiin. Ainakin voisin käydä taas pissalla. Huomioida kohdussa viliseviä liikkeitä. Syödä taas jotain, mikä ei kauheasti närästäisi kohta heti syömisen jälkeen. Ottaa päikkärit. Pysähtyä miettimään kaikkea sitä, mitä pitäisi tehdä. Luovuttaa tältä päivältä, ja olla vaan raskaana.

 

 

Omakuva #18 – Maaliskuu 2017

Miten kirjoittaa päiväkirjamerkintä siitä kun ei ole mitään sanottavaa?

 

On aamu.

 

On hiljaista.

 

Yritin äsken kuunnella ääniä, mutten kuullut mitään. Nyt kuulen seinäkellon tikityksen. Miten on mahdollista ettei se kuulunut äsken? Pakastin aloitti hurinan, nyt jääkaappi yhtyi siihen. Molemmilla puolilla päätäni surisevat nämä kylmäkoneiden äänet. Patteri napsahtelee harvakseltaan olohuoneessa.

 

Jaloissani särisee. Mustikan, veriappelsiinin ja kahvin makujen kaiut suussa sekaisin. Märät hiukset viilentävät päätä. Välillä vilun väristys.

 

Tendenssi vaipua melankoliaan kun pysähtyy. Se ei olisi tarpeen! Elämä virtaa vaikka vaan istun. Miksi se niin harvoin riittää? Pitäisi saavuttaa sitä ja tätä ja olla tuota, koko ajan parempi ihminen. Kuka antaa minulle lopussa mitalin kaikista suurista pyristelyistäni?

 

Katson ikkunasta päiväkodin pihalla leikkiviä lapsia. He ovat ulkona joka päivä, kirmailevat, leikkivät, juoksevat toppahaalareissaan. Nuo pelottomat, rohkeat, keveät, iloa täynnä olevat, elämää täynnä olevat ihmisenalut. Se koskettaa minua aina kun näen heidät. Itsekin olen lapsi. Aikuisen ruumiissa. Kasvan kuin puu – suuremmaksi, vanhemmaksi, mutta en koskaan toiseksi puuksi.

 

 

 

 

 

 

 

Omakuva #17 – helmikuu 2017

Pitäisi lähteä viikonlopuksi meditoimaan. Vähän hirvittää, kun viimeiset kolmisen viikkoa on mennyt työkiireiden ja kevyen tissuttelun parissa. Aurinkokin on ruvennut pilkahtelemaan taivaalla. Olo on levoton, mieli harhailee, sukupuolivietti ja seikkailunhalu suuntaavat energiaa ulospäin. Työkiireistäkin tavallaan nautin: kun joutuu konkreettisesti tekemään päätöksiä ja rakentelemaan asioita kummempia miettimättä, olo tuntuu vahvalta ja epäneuroottiselta. Ymmärrän hyvin niitä myyttisiä Audi-miehiä, jotka tekevät uraa päättäväisesti, tuntevat olevansa hyviä työssään ja ohittelevat kiireisen oloisena seutuliikenteen busseja Länsiväylällä. Oikein suunnattu  tahto voi olla tyydyttävää läsnäoloa, jossa oma itse ei enää olekaan keskiössä. Ulkopuoliset asiat virtaavat läpi ja ihminen on funktionaalinen osa jotain liesituuletin-bisnestä, tai mikä se työnkuva sitten onkaan. Sama energia jatkuu vielä pitkälle iltaan ja silloin saa vaimo kyytiä.

No, viikonloppuna kuitenkin istuskelen pääasiassa silmät kiinni paikoillani ja kuuntelen välillä puheita Buddhan kuolemasta ja parinirvanaan astumisesta. Ja pelkoahan tämä levottomuus ja vastustelu osittain on. Kunhan ei rupeaisi liikaa ahdistamaan? Mutta eiköhän tämä mieliala pian oikeanlaiseksi asetu.  Jos nyt muutaman keskittyneen sisään- ja uloshengityksen saisi viikonlopun aikana hengitettyä.


Ja se kevät, sehän tulee joka tapauksessa.
Ja minä osaan hypätä siihen kuin rotkoon.

Omakuva #16 – tammikuu 2017

Byähmlöhmblöb. bummbskrrrts. bu bu bu bum. BIbubimbskrakkkkkkkk. Krtsss  bu bu bummmmmms. BBAuuauaua. TSss sstssskffkfkfkfkfkfkf. Kun lapseni oli pieni hän kirjoitti tietokoneella kirjaimia. Kirjaimia peräkkäin.

Etsin hiljaisuutta. Paikkaa sanojen takana. Jossa kirjaimet sekoittuvat ääniksi. Sekaisiksi sotkuiksi. Hiljaisuuden kohinoiksi.

Yöpaidassa kotona.

Etsin yöpaidan ulottuvuutta kaikkialle. Möhnäistä, vellovaa, eteen päin kaatuilevaa, takertelevaa, haukottelaa, huojuvaa, leppoista löntystelyä elämisen läpi. Yöpaidan suojista avautuvaa ymmärrystä ja kirkkautta suuriin kysymyksiin. Pehmeiden haukotusten aaltojen seasta esiin piirtyvää tietoa.

Sanojen reunoilla ja kirjainten keskellä olemista. Ees sun taas antautumista. Ei minnekään menemistä, mutta tässä pysymistä ja tästä jonkin ymmärtämistä.

 

Omakuva #15 – tammikuu 2017

”Viimekädessä mun tehtävä täällä maapallolla on jatkaa hengittämistä niin kauan kun sitä riittää”. Mä en muista mistä tän luin tai kuulin. Mutta olen miettinyt tätä paljon.

Uuden vuoden alkuun liittyy mulla aina jokin sisäinen värinä ehkä ahdistuskin: pitäisi aloittaa jotain uutta, keksiä itsensä uudelleen, luoda nahka, ottaa suuntia uusille tuntemattomille alueille, jaksaa aloittaa taas yksi vuosi. Samalla se muistuttaa kuinka mikään ei oikein ole muuttunut ja jos onkin, itsellä ei ole ollut siinä mitenkään aktiivista tai päämäärätietoista roolia, kuinka aika vaan kuluu ja kuluu ja ”se jokin” aina jättää tulematta tai siirtää päivämäärää edemmäs. Ja oikeastaan sitä haluis lähinnä vaan nukkua. Koska on koko ajan pimeää. Ja vaikka ajatus valosta houkuttelee, valitsisin silti nyt nukkumisen.

Täytän vuosia uuden vuoden tienoilla. Tänä vuonna huomasin, etten ole enää nuori. Ja että ihmisen elämä on ihan hiton lyhyt. Olinhan vasta äsken vielä pieni vauva. Ja etten ole yhtään varma osaanko käyttää aikani täällä hyvin. Ja että ei, ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen, vaikka haluaisinkin niin.

Olin käymässä joulun välipäivinä muistisairaiden osastolla. Siellä he olivat ryhmähuoneissa, käytävillä ja oleiluhuoneessa, sängyissä, pyörätuoleissa, tuijottamassa televisiota sitä näkemättä, juttelemassa jotain käsittämätöntä lelukarhulle, pöydän ääressä repimässä paperipöytäliinaa, enkä ollut yhtään varma, että olivatko he enää täällä vai oliko heidän kuorensa vain sijoiteltu sinne tänne siihen kauniiseen rakennukseen, jossa haisi perunasoselaatikko.

Omakuva #14 – Marraskuu 2016

Olin tänään lääkärissä toimenpiteessä. Lääkäri ja hoitajat olivat nuorempia kuin minä, nuoria naisia. Puhuimme Balista, lääkäri oli kiivastahtinen, mutta mukava, ammatillinen. Kivuliaimmalla hetkellä hoitaja kertoili Denpansarissa olevasta mahtavasta vesipuistosta, miten tehokkaan osuvasti ajoitettu ohjaamaan ajatukseni kivusta muualle. Kiitin häntä sisäisesti tästä eleestä, vaikka tiesin että se on vain ammattitaitoa. Mietin lääkärin ammattia ja lääketiedettä, se on kummallista. Se on niin tieteellistä. On välineet ja lääkkeet ja toimenpiteet. Varsinkin ne lääkkeet, jotain kemiallista yhdistettä ruiskutettiin reiteeni ja sen jälkeen ihoani voitiin viiltää, leikata ja ommella ilman, että se sattui. Kuulin kerran yhdeltä lääketieteen opiskelijalta, että lääketiede perustuu pelkästään todennäköisyyksiin. Jotain ihmistä sydänkohtauksessa auttava lääke voi olla toiselle hengenvaarallinen. Viime aikoina sisääni on mennyt erilaisia kemiallisia yhdisteitä ja olen ollut siitä jokseenkin ahdistunut, kun en tiedä ja ymmärrä miten nuo aineet vaikuttavat minussa. Hyvin pieni osa kehoani on matkalla tutkittavaksi johonkin laboratorioon, jossa selvitetään onko siinä jotain normaalista poikkeavaa.

Teen nykyään työtä, jossa on kyse (enemmän tai vähemmän) ihmisen kokonaistumisesta – mielen, kehon ja tunteiden yhteydestä, näkemisestä. Lääketiede, jota täällä länsimaissa käytetään, nämä kohtaamani toimenpiteet, lääkärit, hoitajat, ovat erikoistuneet ihmiskehon korjaamiseen. Kukaan ei kysy sanallakaan mitä minulle kuuluu, mitä elämässäni on meneillään, mitä tunnen, mitä koen. Se on jotenkin vaan outoa ja omaan maailmankuvaani peilattuna hyvin vajavaista. Se saa tuntemaan oloni jokseenkin erikoiseksi, vähän erilliseksi. Eihän ihmisen osat ole erilliset, niin miksi osia tarkasteltaisiin erillisinä?

Jotain tämmöistä mietin tänään. Katsottuani eilen videon naisesta, joka sanoo tuntevansa oman pernansa.

Tässä vielä kuvituskuva pernasta, koska en edes tiennyt missä se on.

spleen-and-stomach

T. minä